Mihin minä uskon

Eveliina Lauhio (toim.)
WSOY, 2016



Yksi varmimmin vaietuista pöytäkeskusteluaiheista on uskonto. Yleisellä tasolla kirkon tekemiset ja tekemättä jättämiset tai paljastukset jonkin lahkon toimista saattavat herättää kärkkäitä mielipiteitä ja uskonnollisen yhteisön jäsenyydestä eroamisiakin, mutta henkilökohtaisesta katsomuksesta – siitä, mihin minä uskon – puhutaan vähemmän. Yhteiskuntatieteiden maisteri Eveliina Lauhio on koonnut kirjaansa tunnettujen suomalaisten ajatuksia heidän oman uskonsa ja maailmankatsomuksensa perusteista ja siitä, millainen heidän henkisen tai hengellisen kasvunsa polku on ollut.

Kirjan henkilöiksi on valikoitunut hyvin mielenkiintoinen joukko, muusikoista aivokirurgiin ja yrittäjistä meteorologiin. Hotelli- ja ravintolayrittäjä Päivikki Palosaari kertoo saavansa apua vanhalta intiaanipäälliköltä ja muilta henkioppailta, Päivi Räsänen Raamatun Jumalalta. Pekka Pouta ei luota uskonnollisiin johtajiin, mutta näkee silti valtionkirkon roolin merkityksellisenä ja hallittuna järjestäytyneessä yhteiskunnassa. Osa toivoisi voivansa uskoa, mutta ei tunne saavansa vastauksia. Osa taas uskoo vain siihen, mikä on tieteellisesti todistettua ja rationaalista. “Ateismi on älykkyyden merkki”, toteaa Tuomas Enbuske.

Kirjassa on oma osuutensa muun muassa etsimiselle, epäilylle, toivolle ja pyhälle. Näiden otsikoiden myötä kirjan henkilöt valottavat omaa katsomustaan paloina ja monesta näkökulmasta, mikä on teknisesti hieno ratkaisu. Luettuani Toni Wirtasen ja Pelle Miljoonan etsimisen vaiheesta, olin utelias jatkamaan heidän parissaan myös pyhän ja lopulta tuonpuoleisen käsittelyä.

Lauhion kirja haastaa lukijaansa miettimään omaa uskon perustaa ja oman avoimuuden rajoja kuulla myös toisenlaisia totuuksia. Kun eteeni sattui oikein provosoiva teksti ja aloin mielessäni väittää vastaan, iloitsin samalla erilaisuuden hyväksymisen harjoitteista. Jokaisella on oma totuutensa, ja sekin elämänikäinen prosessi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 23.12.2016

Tankkien kesä

Sirpa Kähkönen
Otava, 2016



Luin Tankkien kesää jo siinä vaiheessa, kun Finlandia-palkinnon ehdokkaat julkistettiin. Tämä kirja oli yksi ehdokkaista ja Graniittimieheen ihastuneena osasin odottaa paljon myös tältä kirjalta. En tarvinnut odotuksissani pettyä, vaikkakin toivoin kyllä, että olisin lukenut Kuopio-sarjaa ihan järjestyksessä. Väliasemaltakin voi kyytiin hypätä, mutta parasta tuntumaa en näin henkilöihin saanut. Lievä vieraus jäi vaivaamaan sen verran, että ehkä nyt on mentävä takaperin puuhun...

Toisaalta Tankkien kesässä oli myös valloittavaa tuttuutta heti alkumetreiltä: Kuopion kadut ja ennen kaikkea savolaisuus. Vaikka aika oli toinen, tunsin heti olevani kotona kirjan sivuilla.

Eletään elokuuta 1968. Vuotta muistetaan "hulluna vuotena" Euroopassa - eikä kuohunta rajoittunut edes rajoittunut meidän maanosaamme. Toisaalla oli Vietnamin sotaa, Kiinan kulttuurivallankumousta, Che Guevaran kuolema, mellakointia monissa maissa. Opiskelijaradikalismi aaltoili levottomana ympäri Eurooppaa. Syrjäisempään Kuopioonkin uutiset kirivät, milloin DX-kuuntelun, milloin lehtien ja televisiokuvan myötä. Kovin läsnä on vielä sota, joka vei miehiltä vuosia rintamalla, jätti naiset pärjäämään kodin arjen kanssa ja jätti monen vaille lapsuuden ja nuoruuden huolettomuutta. Kuumassa ja kauniisa kesässä velloo väsymys, joka vielä vaivoin kannattelee "akitaation ihmettä." Vieläkö löytyy uskoa kommunismiin ja vallankumoukseen, kun neuvostotankit vyöryvät Tsekkoslovakiaan?

Juho Tiihonen, arkkitehti, palaa Helsingistä Kuopioon, hautajaisiin. Muistoissa ja tuoksuissa on vielä kerran taaksejätettyä, jota kaupunkikuvan muuttuminen on hautaamassa alleen. Puutalot saavat lähteä, tilalle on luvassa elementtirakentamista.

Tarinan hellyttävin hahmo on ilman muuta pieni Hilla-tyttönen. Hän on jäänyt vanhusten huomaan Kuopioon, kun äiti on lähtenyt Ruotsiin. Hilla  nappaa aikuisten puheista osia ja selittää ne lapsenmielellään, kuten hän selittää iseäänkin: Minä en tykkää olla semmoisissa, missä on pelkästään aikuisia, Mutta semmoisissa minä joudun monesti olemaan, koska minä olen vanhojen hoidossa. Minä en ikinä sen takia opi soppeutummaan toisten joukkoon, sen sanoi yksi täti keinupuistossa minulle. Hillan kaverina on vanhojen lisäksi oma mielikuvitus, kun lapsikavereita ei oikein ole. Leikeissään Hillalla on ukilta saatu venäläinen puunukke, jokutuska. Pinkka makulatuuripaperia ja lyijykynä tarvitaan tulevaisuuden suunnitteluun: silloin Hillasta tulee avaruuslentäjä.

Niin monta hyvää tyyppiä, joilta haluan kysyä: Mitä oli ennen tätä sopeutumista ja mukautumista? Miten aatteen vala vei miestä mennessään ja kannattiko? Miten pelata yhteen jäljelle jääneillä palikoilla nyt rauhan aikaan, juuri tässä yhteisössä ja saako turhaksi käyneen koskaan revittyä pois itsestä? Tavataan aiemmissa Kuopio-sarjan kirjoissa, Tuomen suku ja Tiikkaiset.

Lost in Finland

Tim Walker
S & S, 2016







Vain noin kuukausi sitten luettu Lost in Suomi oli vielä hyvässä muistissa - mutta kun tämä kirjastosta silmiin sattui, niin pitipä lukaista vielä välipalaksi englanninkielinenkin versio. Hauskuus ja terävät havainnot eivät kärsineet tuttuudesta yhtään, päin vastoin.

Kotona on tänään yksi etätyöläinen ja kuinka ollakaan, itse koneen ääreen istuuduttuani kuului viereisestä huoneesta: Jokos me juodaan päiväkahvit?

"I'd never, in my life, taken a coffee break before, 

and I didn't think I was missing out anything essential."

Ja kuinka ollakaan, myös etätyöläiseni oli puhunut työkavereidensa kanssa tästä perin suomalaisesta kahvitaukokulttuurista. Pullaa meillä ei tosin ollut, siltä osin emme nyt suomalaisiin standardeihin asettuneet.

Hartaimman lukuhetken vietin jääkiekon nuorten MM-kisaosuuden äärellä.

"Two minutes in overtime, magic happened."

Me vietimme tuota tammikuun iltaa ja yötä sairaalan valvontayksikössä. Aamuun selvittiin ja tahollamme koettiin ihme, maalit jäivät näkemättä. Nuo kisat tulen silti varmasti aina muistamaan.

Punaisen Valpon varjossa

Unto Katajamäki

Bookcover & Unto Katajamäki,
2016






Kerran vuodessa Suomen historia tulee ihan erityisen liki, ja se päivä on tietenkin 6. joulukuuta. Tiistaina paneuduimme teemaan oikein "kahdelta kanavalta", kun mieheni katsoi perinteiseen tapaan Tuntematonta sotilasta televisiosta ja minä aloitin Unto Katajamäen kirjan Punaisen Valpon varjossa. Aiemmin olen aiheesta lukenut muun muassa Antero Holmilan ja Simo Mikkosen kirjasta Suomi sodan jälkeen, mutta yllättävän vähän silmiini on osunut asiaa käsittelevää kirjallisuutta. Katajamäen romaani onkin kiinnostava syväsukellus henkilötasolle tuon ajan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen epävakauteen Suomessa. Historian aikajanoille merkitään sotien alkamisia syineen ja päättymisiä uusine aluejakoineen, sotakorvauksineen ja muuten vain rakenteellisine muutoksineen. Kootaan voimat ja jälleenrakennetaan. Historia ei kuitenkaan ole vain päivämääriä sopimuksissa, mielenkiintoisinta on antaa noille sopimuksille merkitys yksittäisen ihmisen näkövinkkelistä.

Kirjan tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1946. Suomi elää sodan jälkimainingeissa vielä levotonta välivaihetta. Kansalaisten arvet ja traumat ovat yhä tuoreita, yhteiskunnan haettava uutta suuntaa muuttuneessa kuviossa. Hoidettavien asioiden lista on siis pitkä ja eri tahoilla siitä omat eriävät mielipiteensä. Rauhanehtojen mukaan kommunistiset puolueet ovat jälleen vapaita toimimaan maassa, sisäministeriksi on valittu SKP:n Yrjö Leino ja niinpä Suomen valtiollinen poliisikin on pääosin kommunistien hallussa - siitä nimitys Punainen Valpo. Taustalla vaikuttaa vahvasti Liittoutuneiden asettama Valvontakomissio.

Taustoista tarinaan, jonka alkajaisiksi Lapin sodassa mukana ollut Esko Koponen piileskelee äitinsä asunnossa Valpon etsintöjä. Hänen perheensä on aikanaan loikannut Neuvostoliittoon, nyt Esko on äitinsä kanssa Suomessa. Toive siitä, että hänkin voisi pian kävellä vapaasti kauppalan katuja, on hiipunut. Suomi rakentaa uusia suhteita suureen naapuriinsa ja maiden välisen luovutussopimuksen mukaisesti Neuvostoliiton alueelta tänne tulleet pitää nyt palauttaa takaisin. Eskokin on kuulusteluissa käynyt ja saanut kehotuksen ilmoittautua itään palaavien kuljetukseen. Eskon ajatukset tulevaisuudesta ovat kuitenkin toisenlaiset ja hän toivoo pääsevänsä Ruotsiin turvaan ja uuden elämän alkuun. Toisin kuitenkin käy, Koposen arki on vaarallista sinnittelyä vastakkaisten voimien välissä. Esko sotketaan mukaan milloin Valpon, milloin porvarillisen vastapuolen aikeisiin.

Mikä on kaiken pakoilun lopputulema ja mihin Koponen päätyy, sitä ei tietenkään tässä voi paljastaa. Faktaraameihin kudottu Eskon tarina kasvaa kyllä loppua kohden melkoiseksi jännitysnäytelmäksi ja kyyti on kylmää hänen mukanaan. Tarinan myötä silloisten poliittisen jännitteiden koko ja merkitys aukenee ihan uudella tavalla. Kun rinnalle nostetaan vielä tapahtumat itä-Euroopassa tuolloin, niin Suomen pelkoja ja toiveita - katsantokannasta riippuen - on helpompi ymmärtää.  Vaikuttava opintomatka oman historiaan; aina siinä jotenkin on kyse omista juurista ja halusta ymmärtää.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


http://www.adlibris.com/fi/kirja/punaisen-valpon-varjossa-9789526827483

Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen
WSOY, 2016


Vuoden 2016 Finlandia-ehdokkaat on julkistettu ja ilokseni yksi heistä on Riku Korhonen kirjallaan Emme enää usko pahaan. Kirjan nimi, Muumi-sarjakuvan tarinasta lainattu, herättää lukijan uteliaisuuden ennen ensimmäistäkään auki käännettyä sivua.  Ihmisen alttius pahaan kun on tähänastisen historian valossa ollut aika lailla kroonista laatua.

Eero ja Aino viettävät turvallisen keskiluokkaista elämää Turun Ispoisten viehättävässä miljöössä. Yhdessä rakennettu hyvä elämä on kuitenkin alkanut turhauttaa Eeroa. Elämästä on kadonnut impulsiivisuus ja intohimo, miehisyys on kulahtanut harmaaksi raidaksi parisuhteessa. Työkseen Eero tarjoaa asiakkailleen jännitystä värikuulapelien ja leikkisodan kentillä. Avioliittonsa Eero aikoo virkistää järjestämällä vaimonryöstön. Ottaa kuskin paikan elämässään ja avioliitossaan.

Eero tarvitsee ystävänsä Larin apua oman vaimonsa kaappaamisessa. Miehet ovat tunteneet toisensa nuoruusvuosista saakka, ja Lari taipuu – joskin vastahakoisesti – Eeroon pyyntöön. Larin omaa elämää varjostavat ahdistavat pakkoajatukset ja juuri päättynyt parisuhde, yhteys Eeroon on sentään jäljellä. Kun mies pyytää, niin kaveri auttaa. Eeron innokkaat suunnitelmat saavat kuitenkin aivan vääränlaisen käänteen ja suistavat koko kolmikon julmaan luisuun.

Aviodraama on kirjassa lopultakin vain sivujuoni, sysäys suurempiin ympyröihin aina elämän arvaamattomuudesta rooleihimme miehinä ja naisina. Ympärillä ahnas yhteiskunta vaatimuksineen, jotka me käsikirjoituksen mukaan yritämme täyttää ja luulemme sillä onnellistuvamme. Kirjan kansi puhuttelee värivalinnallaan; miehisyyden ja miesten vallan julistukset on kääritty hempeilevään marjapuuron punaiseen. Hieno romaani Korhoselta, suosittelen.


Julkaistu Kirjavinkeissä 29.11.2016

Pitääkö pankkiirit pelastaa?

Thomas Piketty
Minerva, 2016

Alkuteos: Peut-on Sauver L'Europe, Chroniques 2012-2016 (Le Liens qui Libèrent, 2012, 2016)
Kääntäjä: Jere Saarainen

Ken haluaa pala palalta ottaa haltuun monimutkaisen maailmantalouden käänteitä, häneltä ei tule haasteita puuttumaan. Koleina syysiltoina voi käpertyä vaikkapa ranskalaisen ekonomistin Thomas Pikettyn seurassa pohtimaan, pitääkö pankkiirit pelastaa? Lähes kymmenen vuotta sitten alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi on uutisten, poliitikkojen väittelyiden ja myös taloudellisten päätösten kautta osa arkeamme, halusimmepa sitä tai emme.

Pitääkö pankkiirit pelastaa : kirjoituksia talouskriisin ytimestä  sisältää kokoelman Pikettyn sanomalehtikolumneja vuosilta 2008-2015. Esseet ovat aikajärjestyksessä ja alkuperäisessä kuosissaan, ilman päivityksiä tähän hetkeen. Piketty pohtii kirjoituksissaan Euroalueen kansantalouksien tilaa ja ongelmien syitä. Hän nostaa vertailuun kehityksen myös muilla mantereilla, erityisesti Yhdysvalloissa. Aasiaakaan ei kirjassa unohdeta.

Pikettyn federalismimyönteisyys on yksi kirjan johtoajatuksia. Hän haluaa Euroopan unionista liittovaltion, jonka omissa toimielimissä tehdyt päätökset ovat enemmistöpäätöksiä ja kaikkia jäsenmaita sitovia. Nykyisillä rakenteilla Euroopassa ei saada aikaiseksi riittäviä päätöksiä: “Perimmäinen virheemme oli kuvitella, että voisi olla valuutta ilman valtiota, keskuspankki ilman valtionhallintoa ja yhteinen rahapolitiikka ilman yhteistä talouspolitiikkaa.” Yhteinen valuutta päätti keinottelun vaihtokursseilla, mutta tilalle tulivat spekulaatiot maittain vaihtelevilla julkisen velan korkotasoilla. EKP:lla ei ole riittäviä välineitä rahoitusmarkkinoiden vakauttamiseksi ja talouslamaa ehkäiseviksi korjausliikkeiksi.

Kirja palauttaa mieliin lähihistorian talousuutisia aina Lehman Brothersin konkurssiin hakeutumisesta alkaen. Irlannin katastrofin ja Lilian Bettencourt -skandaalin myötä lukija päätyy Kreikan kriisiin ja Italian vaaleihin. Palapelin palaset loksahtelevat kohdilleen; kaikki vaikuttaa kaikkeen. Alkuun hieman vaikeaselkoiselta vaikuttava teksti avautuu ja selkenee ihan yleisöystävälliseksi paketiksi – lukijalta ei vaadita talouden asiantuntijuutta, jonkin verran kokonaiskuvaa kuitenkin. Pikettyn näkökulma on luonnollisesti ranskalainen, mutta hän ei suinkaan säästele kipakoita sanojaan kuuluttaessaan Ranskaa – ja sen parina Saksaa – vastuuseen ja toimintaan euroalueen tulevaisuuden puolesta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 23.11.2016

Uskonsota keittiössä: vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia

Maija-Leena Rova (toim.)
Gummerus, 2016



Luterilaisen kirkon herätysliikkeistä vanhoillislestadiolaisuus on ollut ajoittain näkyvästi esillä ja uutisotsikot ovat olleet hyvin negatiivisiä sävyltään. Liikkeeseen aina johtohenkilöitä myöten on yhdistetty lasten hyväksikäyttötapauksia. Ehkäisykiellon vuoksi lestadiolaisen naisen osa on toteuttaa äitiyttä oman terveytensä ja jaksamisensa uhallakin niin, että asiaa on julkisessa keskustelussa pidetty ihmisoikeusloukkauksen veroisena.

Uskonsota keittiössä ei kuitenkaan ole paljastuskirja tiukan opillisen liikkeen vaiheista, vaan keskiössä ovat liikkeen jättäneiden henkilöiden tarinat ja heidän eroprosessinsa lestadiolaisuudesta. Myös kirjan toimittaja, valtiotieteiden tohtori Maija-Leena Rova kertoo oman erotarinansa. Hän ja kirjan muut kokemusasiantuntijat kuvaavat, kuinka lestadiolaisuus muovasi heidän lapsuuttaan ja kuinka erilaisuus “uskottomien” lasten joukossa aiheutti häpeää ja sosiaalisia pelkoja. He eivät saaneet koulukavereidensa tavoin käydä elokuvissa, kuunnella nuorisomusiikkia tai katsella televisiota. Monilapsisen perheen arki oli vanhemmille raskasta eikä lapsille jäänyt aikaa ja huomiota. Moni kammoksui jo nuorena tulevaisuudenkuvaa suurperheen äitinä. Erilaiset uskonkäsitykset perheessä ja lähipiirissä saattoivat hajoittaa perheyhteyttä traumaattisesti, mihin kirjan nimikin viittaa.

Kun kirjassa esiintyvät ihmiset kypsyivät jättämään liikkeen, he kohtasivat uudenlaiset ongelmat. He tunsivat monin tavoin olevansa “ulkona” muun maailman menosta ja vailla sosiaalisia suhteita. Monet elämäntotuudet oli ajateltava uusiksi, kestettävä läheisten menettämisen ja ehkä kadotukseen joutumisen uhkakin. Moni tunsi jäävänsä yksin ja tarvitsi terapiaa selvitäkseen.

Uskonsota keittiössä on rankkaa luettavaa, mutta myös mielenkiintoinen ja ajattelunaihetta antava kirja vanhoillislestadiolaisuudesta. Samoihin kansiin on koottu sekä liikkeestä eronneiden kipeitä tuntoja ahdistavista eroprosesseista että tiivis tietopuolinen asiantuntijapaketti herätysliikkeen vaiheista ja opeista. Kirja nostaa esiin myös kysymyksen siitä, kuinka luterilainen kirkko suhtautuu herätysliikkeen opillisiin käsityksiin ja ottaa kantaa toimintaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 18.11.2016 

Äitipeli

Tara Lange
Viisas elämä, 2016




Onnenkantamoinen humpsautti tämän kirjan jo hyvän aikaa sitten kirjahyllyyni. Uteliaana tartuin kirjaan, josko tällainen veteraanisarjalainen enää Äitipelin päälle ymmärtäisi - luotin kuitenkin takakannen lupaukseen, että kirja sopii kaikenikäisten lasten äideille. Eikähän äitiys minusta ikinä lähde, vaikka lapset aikuistuvat ja jättävät pituuskasvukisassa hopealle.  Itse asiassa, tältä paikalta on suurta rikkautta katsella, muistella, fiilistellä historiaa, jonka yhdessä olemme luoneet. Ainutlaatuista kaikkine kasvun paikkoineen. Päällimmäisenä on valtava kuorrutus iloa, valoisia välähdyksiä hiekkalaatikon reunalta. Mutta kirja palautti kyllä mieleen niitäkin hetkiä, kun omaa osaamistaan ja jaksamistaan äitinä tarkasteli ämpärinpohjan kokoisen suurennuslasin läpi; mikä tunari! Silloin kuulin vain oman surkean ääneni, en sitä suurempaa, joka näki minussa tarpeeksi potentiaalia uskoakseen juuri nämä lapset meidän perheeseemme.

Tara Lange kirjoittaa kokemuksen syvällä rintaäänellä siitä perustavanlaatuisesta muutoksesta, jonka äitiys tuo mukanaan. Se on myllerrystä joka rintamalla ja itse kukin pelaa omilla, ainutlaatuisilla korteillaan. Pakassa on menneen elämän kivut ja kannustukset, omat ja osin aiempien sukupolvienkin. Ja sitten se pieni tai vähän isompikin nyytti, jolla on tullessaan jo oma temperamentti ja jolle elämällä on omat suunnitelmansa. Hormonihuuruinen äiti kaiken keskiössä jää helposti jalkoihin, ellei osaa piti puoliaan ja pelata Äitipeliä fiksusti kaikkien yhteiseksi hyväksi. Ennen kaikkea siis itsensä hyväksi. Eli kuten matkustajalentokoneen turvaohjeissakin neuvotaan: Laita happinaamari ensin itsellesi, vasta sen jälkeen voit auttaa muita.

Kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa egosta ja sen mahdista arjessamme. Oivalluksia ihmisyydestä, joka ei millään tapaa rajoitu äitiyteen. Vertaileva ja arvosteleva ego koskee meitä kaikkia, joskin äitiys toimii jymäkän kohotusaineen tavoin nostaessaan näitä kipupisteitä pintaan. En tätä lukemaani syvemmin tiedä Egosta sen enempää, mutta silti helpottaa jollain tapaa nimetä se kovaääninen möykkäri... Miten tuleekaan mieleen erään tuoteryhmän mainos: En se minä ollut, se oli Pirkka :D

Vanhempina meillä on eturivin paikat kuunnella lasten viisautta, rauhoittua olemaan heidän kanssaan ja unohtaa ulkoa päin tulevat vaatimukset ja suorittamispakko. Pohjimmiltaan on kyse samasta kuin elämäntapaoppaissa yleensäkin. Löytää elämään tasapainoa ja iloa, herkistyä sisäiselle äänelle ja intuitiolle. Onnistuneestä äitipelistä jaetaan osinkoa koko perheelle ja lähipiirille.

Ja se myös tuli mieleen, että olemme me onnekkaita. On mahdollisuus miettiä näitä, aina ei naisilla ole ollut.

Rikoksen evankeliumi

Harri Nykänen
Crime Time,
2016


Crime Time on tarjonnut varsinaisen dekkarisuoran tähän loppuvuoteen, heti Christian Rönnbackan jälkeen jatkoin Harri Nykäsen parissa. Kirjassa mennään melko tummasävyisissä tunnelmissa, mutta kummasti lukeminen silti valaisee tätä pimeää vuodenaikaa. Kiemuraan tarinaan uppoutumalla voi eristää itsensä purevalta viimalta ja tennarit kastelevalta rännältä - ja kevät onkin sitten jo monta kukonaskelta lähempänä.

Rikoksen evankeliumi etenee dekkariksi ovelasti. Se ikään kuin kauhoo oikealta ja vasemmalta juonta kokoon eikä suinkaan paljasta heti, mitä rikosta lukijan pitäisi lukemisellaan kuljettaa kohti ratkaisua. Ja silti tunnet koko ajan, kuinka kehä pienenee ja sinua puristetaan kohti paljastuksia...

Muurit suojaavat tarinan miljöötä suuren yleisön katseilta. Aaron Sydänmaa on vankilanjohtaja ja neljän pojan isä. Hengellisen herätyksen kokenut isä on nimennyt poikansa Raamatun evankelistojen mukaan. Matteus, Markus, Luukas ja Johannes kertovat vuorotellen elämäntarinaansa, joiden yhteisenä nimittäjänä he kantavat mukanaan rankkoja lapsuuskokemuksiaan. Isän kiihkeä uskonnollisuus vaati pojilta käytöstä ja tekoja, joista evankeliumia - ilosanomaa - saa hakemalla hakea.

Lämminhenkisestä perheyhteydestä ei siis lähdetä, vaan veljekset hommailevat omiaan kukin tahoillaan. Yksi heistä joutuu kuitenkin hengenvaaralliseen peliin mukaan ja veljesten yhteistä panostusta tarvitaan, jotta palapelin palaset loksahtelevat kohdalleen. Jokaisella on oma osansa kuviossa, aivan kuten heidän historiansakin on yhteinen.

Kun ei tarinasta sen enempää sovi paljastaa, niin kerronpa sitten tarinan vierestä havaintoja. Ensinnäkin Harri Nykänen on todella karismaattinen ja mielenkiintoinen persoona. Hänen haastattelujaan on mukava kuunnella. Entisellä rikostoimittajalla on, mistä ammentaa. Symppistelen myös sitä, että hänellä on Cisse Häkkisen vanha mersu tallissaan...

Olin niin tarinan vietävissä, että vasta kirjan loppupuolella huomasin haeskella yhteneväisyyksiä päähenkilöiden ja Raamatun henkilöiden välillä. Ja kappas vaan, poikien isä on saanut nimekseen Aaron - niin oli Israelin ensimmäinen ylipappikin, Mooseksen veli. Matteus on harmaata taloutta tutkiva virkamies, se toinen Matteus toimi alun perin Rooman valtakunnan veronkerääjänä. Kirjan Luukas on psykiatrina vankimielisairaalassa; hänen kaimansa sivistynyt historioitsija ja kirjailija, mahdollisesti lääkärikin. Entä salaperäinen Johannes, ärhäkkä Markus... Tästä näkökulmasta koko kirjan voisi lukea uudestaan ja keskittyä kiehtovaan henkilökuvaukseen - ehkäpä ennen ensi syksyä ja sarjan toisen osan ilmestymistä niin teenkin!  

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Lost in Suomi

Tim Walker
S&S, 2016



Olen kovasti viehättynyt ulkosuomalaisten julkaisemista kirjoista, joissa he kertovat sopeutumisestaan uuteen kulttuuriin. He voivat aitiopaikalta – ja usein vasta hullunkuristen ja nolojenkin tapatörmäysten jälkeen – selventää, miten hämmentäviä kulttuurierot ovat osana omaa arkea. Yhtään vähäisempää ei ole kuulla, mitä muut meidän tavoistamme ajattelevat. Päinvastoin, suomalainen on aina utelias kuulemaan, mitä meistä maailmalla tykätään.

Tim Walker on kirjoittanut mehevän tarinakokoelman omasta sopeutumisestaan Suomeen. Kuin enteenä tulevasta, Tim tutustui jo lapsuudessaan Yhdysvalloissa suomalaiseen Kivisten perheeseen. Jos jotkut Kivisten tavat järkyttivätkin naapurustoa, heitä kutsuttiin korrektisti “erilaisiksi”. Ja kun Tim 17-vuotiaana matkusti Helsingistä Venäjälle vapaaehtoistyöhön lastenleirille, niin matka suomalaisuuteen sai aivan uuden suunnan. Hän oli tavannut Johannan, tulevan vaimonsa.

Nuori pari asui ensin Bostonissa Yhdysvalloissa, mutta perheen kasvaessa Suomi houkutteli rauhallisemmalla elämäntahdillaan. Ressun alakoulu Helsingissä sai opettajakseen sympaattisen amerikkalaismiehen ja Timin suomalaisympyrät laajenivat perhepiiristä työelämään. Yksi hänen kirjansa helmiä onkin juuri suomalaisen ja amerikkalaisen koulujärjestelmän – ja samalla työelämän – erojen ihmettely. Hupaisimmat hämmästelyn aiheet löytyvät koulutuntien sijaan tauoilta ja opettajainhuoneesta. Systeemi opettaa Timinkin pitämään taukoja – suomalaisten rakastamia kahvitaukoja – ja kantamaan vastuunsa työpaikan kahvivarannoista.

Huomaan oppivani paljon uutta Amerikan maalta, mutta myös meistä itsestämme. Puheeksi tulee ilman muuta myös sosiaalisen kanssakäymisen erot. Ja moneen kertaan, läpi kirjan. Walker saa kuitenkin ajattelemaan small talkia myös uudesta näkökulmasta. Small talkissaan amerikkalainen on kohtelias ja huomaavainen lähimmäistään kohtaan, mutta pyöriikö suomalaisen small talk herkästi hänen itsensä ympärillä? Yllätys ei ole sekään, että saunanakuilumme ja kovat pakkaslukemat otetaan esille – mutta ainahan siitä on hauska kuulla ulkomaalaisen suusta.

Erittäin hauska ja nopealukuinen kahden kulttuurin vertailupläjäys. Viehättävä kuvitus rytmittää tekstejä. Englanninkielinen versio on mitä mainioin lahjaidea ulkomaille. Tim Walkerin ajatuksiin voi tutustua myös hänen blogissaan http://taughtbyfinland.com/.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.11.2016

Kaikki mikä kiiltää

Christian Rönnbacka
Crime Time, 2016





Raamikas ja charmikas mies univormussa, onhan se aina vaikuttava näky. Ja vaikkei komisario Antti Hautalehdosta ole ensimmäistäkään kuvaa dekkarin sivuilla, niin kovin elävänä hän silmieni verkkokalvoille piirtyy.
So nice to meet you - paikallisemmin sanottuna it vos nais tu miit juu - ihan oli ensimmäinen vaan tuskinpa viimeinen lukemani Antti Hautalehto -romaani. Kaikki mikä kiiltää on sarjassaan jo viides, joten neljästä aiemmasta riittääkin iltasatua usealle illalle. Tämä tosin koukutti sen verran, ettei pitkiä taukoja auttanut pitää.

Tapahtumien miljöönä on kesäinen, idyllinen Porvoo. Enemmän kuin mielelläni pakenen ajatuksissani vanhan Porvoon tunnelmallisille mukulakivin päällystetyille kujille ja värikkäiden puutalojen katveeseen. (En ole tainnut koskaan Porvoossa käydä, mutta mielikuvien voima on valtava.) Päivä paistaa myös kaveruksille Anton Virralle ja Sebastianille; Rikollispomo Topan piireissä olo on tuonut mukavasti helppoja hommia ja rahaa. Laitoksissa vietetty lapsuus ja vähäiset koulukontaktit eivät ole mahdollistaneet kunnollisia, komisarion katseenkestäviä työmahdollisuuksia. Krp seurailee kuitenkin nuorten reissuja aina ulkomaita myöten. Ja sittenpä päästäänkin asiaan, kun reissu alkaa mennä pahasti mönkään. Peli kovenee kilpajuoksuksi ammattilaisseurassa.

Kaikki mikä kiiltää... Harakan tavoin ihminen iskee siihen silmänsä. Jossain vaiheessa ehkä toivoo, että olisi.

Joskus on voimaannuttavaa lukea sivutolkulla syvällistä ajatusvirtaa, mutta sen vastapainoksi tarvitaan juuri tätä - vauhdikkaasti rullaavaa toiminnan kieltä. Pitkin matkaa uudet käänteet pitävät otteessaan ja keräävät painetta kohti viimeistä viidennestä eikä silloinkaan asiaa ratkaista vielä ihan sormia napsauttamalla. Siis aivan nautittavaa kotimaista dekkaria. Jännityksen lisäksi mukana on sopiva sipaisu huumoria, sellaista äijämäistä rankan työn vaatimaa.

Keep calm and thank a police officer...

Suudelkaa minua

Katherine Pancol
Bazar, 2016




Katherine Pancol on julkaissut 17 kirjaa ja hänen kirjansa ovat olleet myyntimenestyksiä niin kotimaassa Ranskassa kuin muuallakin maailmassa. Suomeksi on aiemmin käännetty kaksi trilogiaa ja nyt uusimpana alunperin vuonna 2003 ilmestynyt Embrassez-moi – Suudelkaa minua. Tuorein kirja jatkaa trilogioista jo tuttua naiseuden tematiikkaa ja antaa voimakkaiden tunteiden viedä henkilöhahmojaan.

Kirjailijan itsensä tapaan myös hänen luomansa henkilöt ovat kosmopoliitteja ja tälläkin kertaa maapallo on yhtä suurta kylää: New Yorkia, Pariisia, Hollywoodia, Tsekkiä.

Tarinan keskeisin henkilö on ranskalainen Angela, joka kertaa elettyä elämäänsä ja sen kipukohtia. Angela palaa ajatuksissaan aikaan, jolloin hän asui New Yorkissa ja mykkäelokuvan tähti Louise Brooks oli hänen hyvä ystävänsä. He olivat vahvoja ja itsenäisiä naisia, silti niin rakkauden ja miesten vietäviä – ja halun, jota ei kahlita. On palattava aina lapsuuteen saakka, jotta voisi ymmärtää pohjan, jolle he ovat oman naiskuvansa rakentaneet.

Miehet ovat Pancolin kirjoissa selvästi toissijaisia olentoja. Ranskalainen Virgile, Angelan luotettu ystävä, saa kuitenkin tukevasti lihaa luidensa ympärille tässä tarinassa. Virgilen voi hyvin nähdä sielunsa silmillä “määkimässä” vanhaa Tom Jonesin hittiä, tanssahtelemassa ympäri asuntoa ja viheltelemässä huolettomasti. Angelan ja Virgilen yhteiselo on mutkatonta, mutta Virgilelläkin on omat salaisuutensa ja tragediansa.

Suudelkaa minua on kirjaksi palapeli, jonka osaset ovat alkuun turhankin levällään. Tarina lähtee aukeamaan vasta kunnon lukurupeaman jälkeen. Tämä ei mielestäni yllä aiempien trilogioiden viihdyttävyyteen, mutta ihan kelvollista luettavaa kuitenkin. Pancol on tehnyt mielenkiintoisen ratkaisun kirjoittaessaan fiktiiviseen tarinaan mukaan oikean mykkäelokuvan tähden, vuonna 1906 Kansasissa syntyneen Louise Brooksin. Nauhoitteiden kautta Louise kertoo elokuvantekoajoistaan ja hänen muistelmissaan vilahtelee Howard Hawks, Chaplin ja moni muu sen ajan nimi. Niin no, emmehän me oikeastaan tiedä, ovatko Angela ja hänen miehensäkään kovin fiktiivisiä…

Julkaistu Kirjavinkeissä 8.11.2016

Tangopojat

Antti Tuuri
Otava, 2016


Etelä-Pohjanmaan henki on Antti Tuurin teksteissä aina läsnä. Ja kuten Pohjanmaalta on historian saatossa lähdetty leveämmän leivän toivossa maailmalle, niin lähdetään yhä tänäänkin Tuurin kirjoissa. Uusin kirja Tangopojat kertoo 1960-luvun siirtolaisuudesta, jolloin Ruotsin teollinen kehitys tarjosi houkuttelevia mahdollisuuksia Suomen autioituvan maaseudun ihmisille.

Romaanin kertojaminä on nuori pohjalaispoika Sauli. Töitä on heikonlaisesti, viikolla kuoma-auton ajoa Huhtalalle ja viikonloppuisin haitarinsoittoa Hurma-orkesterissa. Äidin mielestä kotitilalla tarvittaisiin jossain vaiheessa isäntää, mutta nykyisellään on tarjolla enemmänkin rengin paikkaa isäpuolen alaisuudessa. Pientä hommaa siellä sun täällä, sillä ei tulevaisuutta juuri rakenneta.

Elina, Saulin morsian, jättää laulusolistin hommat Hurmassa ja huhut kertovat hänen lähteneen Ruotsiin. Reissuillaan Sauli on kuullut Ruotsin värväreistä, jotka lupaavat töitä naapurimaassa vaikka heti. Lähteminen on helppoa, kun matkaliput lyödään valmiina kouraan ja perillä opastetaan suoraan kämpille ja töihin. Suomipoikaporukassa edes kielitaidon puute ei ole este, teollisuustyöläisen elämään pääsee kiinni ilman ruotsinkielen taitoakin. Sauli lähtee siis Elinan perässä Ruotsiin ja haluaa löytää tyttönsä heti, kun töiltään ehtii häntä kyselemään.

Ja toki Ruotsinmaallakin tango soi! Suomalaisilla on aivan omat menopaikkansa, jonne kokoonnutaan elpymään raskaan tehdastyön vastapainoksi. Sauli on taitava hanurinsoittaja ja pääsee viihdyttämään tanssikansaa Tangopojat-orkesterissa.

Antti Tuurin kirjoissa nautin vähäeleisestä tekstistä, jota ei ole juurikaan adjektiiveillä kuorrutettu. Edes rakkaudesta ei leperrellä, vaikka se ajaakin nuoren miehen jättämään kotikontunsa. Fiktiivisestäkin tarinasta tulee ikään kuin tosi silloin, kun se nojaa vahvaan dokumenttipohjaan. Juuri noinhan se Ruotsin teollisuusnousun rakentaminen varmaankin nuorilta siirtolaispojilta aikanaan sujui. Tämäkin kirja maistunee Antti Tuurin teksteihin tykästyneille.

Julkaistu Kirjavinkeissä  3.11.2016

Väärä vainaja

Tuija Lehtinen
CrimeTime, 2016


Uutisotsikot vainajan vaihtumisesta hätkähdyttävät: joku on mokannut ja pahasti, vaikka sitten inhimillistä erehtyväisyyttään. Väärä vainaja on tuhkattu tai laskettu hautaan. Kun sama tapahtuu dekkarissa, syynä ei suinkaan ole sairaalan virhe tai suntion hajamielisyys. Teon takana on rikos, jonka viimeisetkin todisteet on haluttu hävittää kuin tuhka tuuleen.

Paitsi että. Aina jää se pieni jälki, outous, kuviota hajottava pala. Puoli sormenmittaa.

Uuteen dekkariin tarttuessa ja ennen kaikkea uutta dekkarisarjaa aloittaessa ensimmäinen jännäyksen kohde ei suinkaan liity itse rikokseen vaan sen tutkijaan ja sivuhenkilöihin. Millainen mies tai nainen - useimmin vielä mies - tarinaa kuljettaa? Väärä vainaja on Tuija Lehtisen ensimmäinen dekkari ja aloittaa Erja Revon tutkimusten sarjan. Ja ihastuin oitis Revon hieman kulmikkaaseen, seuransa tarkkaan valikoivaan ja omin päin pärjääjän luonteeseen. Ympärillä ei pyöri perhettä eikä miessuhteet vaadi setvimistä. Repo on jäänyt juuri poliisinvirastaan eläkkeelle - kokemusta ja näkemystä siis tarpeen tullen on, joskaan hänellä ei ole mitään aikomuksia harrastella salapoliisin työtä vapaallaan. Hänellä on Harley Davidson säilytyksessä ja mielessä moottoripyöräreissu Keski-Eurooppaan.

Ensin on kuitenkin selviteltävä äidin kuolinpesän asioita ja niissä ympyröissä Erja saa seurakseen lapsuudenystävänsä tyttären, Jennin. Jenniä vaivaa kummitätinsä kuolemaan liittyvät oudot seikat. Kuolemasta on kulunut aikaa yli vuosi ja kummitäti tuhkattu, mutta voisiko Erja silti tutkia asiaa? Viranomaiset tuskin kiinnostuisivat Jennin ajatuksista enää tässä vaiheessa, kun tärkein todiste on pelkkää tuhkaa.  Hieman vastahankaisesti Repo lupaa penkoa asiaa, ja huomaa pian olevansa kokoamassa erikoista palapeliä.

Luetun perusteella en usko ollenkaan, että Erja Repo malttaa pitää näppejään irti rikoksista jatkossakaan. Kunhan hän nyt saisi sen moottoripyöräreissunsa tehtyä, niin sittenpä odottelemme häntä uusien tapausten pariin. Vaikka hän listaa monen entiseen työkaverinsa pitäneen häntä "kireäpipoisena, nuivana ja kuivana työkaverina. Vanhapiika puutteessa, tyly täti, ikävä impi, ynseä ylikonsta.", niin lukijalle hän on viihdyttävää ja särmikästä seuraa. Värikkäitä aina nimiään myöten ovat myös miehet, joilla on osansa Revon tutkimuksissa. Vai mitäs tykkäätte tyypeistä Vattulainen ja Jortikka?

Juuri tällaiset rikokset ovat minun mieleeni, joissa lukijaa ei ahdisteta ylenmääräisellä väkivallalla ja verenvuodatuksella. Kotimainen dekkari on hyvä vastalääke syksyn harmauteen, kyllä!

Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Alan Bradley,
Bazar,
2016


Flavian ystävien riemuksi Alan Bradleyn Flavia De Luce -sarjasta on nyt ilmestynyt jo viides osa suomeksi. Nokkela 11-vuotias salapoliisitar on elementissään, kun Bishop’s Laceyn kylän kateissa olleen kanttorin ruumis löytyy kirkon kalmistosta. Mestarimyrkyttäjäksikin mainittu Flavia on ensimmäisenä paikalla, eikä aikaile käynnistää omia tutkimuksiaan rikoksen ratkaisemiseksi.

Eletään siis pääsiäisen alusaikaa 1950-luvun Englannissa. Bishop’s Laceyn maalaiskylässä valmistaudutaan kylän suojeluspyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivän 500-vuotisjuhliin. Pyhimyksen hauta on päätetty avata juhlan kunniaksi. Kuinka ollakaan, pyhäinjäännösten sijaan hautausmaalla tuleekin huomattavasti nuorempaa vuosikertaa vastaan. Ei riitä, että haudasta löytyy kirkon urkurin ruumis – karmea löytö on myös naamioitu erittäin kummallisesti. Tapaus on omiaan järkyttämään hiljaisen kylän elämää ja kysymyksiin on kaivettava vastaukset vaikka sitten sieltä hautakiven alta. Käänteissään hitaanpuoleinen poliisi tarvitsee rinnalleen Flavian terävää älyä.

Flavia viettää aikaa myös kirkossa, sillä hänen siskonsa Ophelia – perheen kesken Feely – on varautunut toimimaan kanttorin sijaisena ja harjoittelee tiiviisti Pyhän Tancredin juhlaa varten. Isänsä määräyksestä Flavia on mukana siskonsa turvana. Yhden urkupillin sointi on pahasti pielessä ja Flavia arvelee syyksi lepakkoa. Urkurin kohtalon paljastuttua urkujen ympäristö käy entistä kiinnostavammaksi. Poliisin ja Flavian lisäksi tapaus on saanut liikkeelle myös salapoliisiromaanien ystävän ja kirkon kuoron johtajan neiti Tantyn sekä yksityisetsivä Adam Sowerbyn. Yleensä hyvin omin päin toimiva Flavia ryhtyy tällä kertaa jopa varovaiseen yhteistyöhön Sowerbyn kanssa.

Ellei Flavian perheen elämä ole tullut aiempien kirjojen myötä tutuksi, tärkeimmät puitteet kerrataan kyllä tälläkin kertaa. Flavia asuu filatelisti-isänsä ja kahden siskonsa kanssa vanhan ajan brittikartanossa, jonka loiston päivistä on hyvin vähän jäljellä. Yläluokkaisen elämän muistona kartanossa on edelleenkin kaksi palvelijaa, keittäjä rouva Mullet ja yleismies Dogger. Nyt taloudellinen ahdinko on kuitenkin käynyt niin syväksi, että perheen koti on vaarassa joutua myyntiin. Aiemmista kirjoista poiketen Flavia ei enää teekään alituiseen sisaruksilleen kepposia ja ilkeyksiä, ehkä tilanteen vakavuus saa heidät jopa tuntemaan hetkellistä yhteenkuuluvuutta. Enimmäkseen äiditön Flavia kuitenkin viilettää päivät omissa menoissaan ja tekee kemiallisia kokeitaan laboratorionsa uumenissa. Leikkikavereista ei ole, mutta onneksi sentään uskollinen ystävä Gladys, tuo palvelualtis polkupyörä.

Flavian seurassa voi huoletta unohtaa uskottavuuden rajat ja antaa tämän 11-vuotiaan neitosen hoidella hommat pakettiin poliisien ja kyläläisten silmien alla. Hauskaa ja erikoista onkin, miten vahvasti nämä tarinat uppoavat meihin aikuisiin. Kovin tiukkaa ikäsuositusta en sarjalle antaisi, sillä voin hyvin kuvitella nuorempien lukutoukkien elävän sydämestään mukana Flavian seikkailuissa. Aikuisempaa lukijaa kirjoissa puhuttelee jännityksen lisäksi varmasti myös äitinsä menettäneen ja jollain tapaa laiminlyödyn pärjääjälapsen kohtalo.

Ja mehän luotamme Flaviaan; hänelle eivät maatuvat kanttoritkaan ole ylivoimainen haaste. Mutta ei siinä suinkaan kaikki! Alan Bradley heittää kirjassa sellaisen loppukoukun, että jäämme malttamattomina odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.10.2016

Törmäys

Annamari Marttinen
Tammi, 2016



Annamari Marttinen jatkaa havahduttavien, rankkojen teemojen parissa. Erityisen vaikutuksen minuun teki hänen vastaanottokeskukseen sijoittuva kirjansa Vapaa ja odotukset uusinta kirjaa kohtaan olivat korkealla. Törmäys lunasti odotukseni kirkkaasti ja se on aiheeltaan kirja, joka jollain tasolla on osa jokaisen lukijan henkilökohtaista elämää. Osa on selvinnyt säikähdyksellä ja kiittänyt onneaan, hyvää tuuriaan tai korkeampaa voimaa. Moni on menettänyt liikenteessä läheisensä tai surrut tutun tutun kuolemaa tai vammautumista – tai ollut syystään tai syyttään murskaamassa toisen ihmisen elämää. Jos olisi sattunut kaikelta omakohtaiselta välttymäänkin, niin silti tarina imee mukaansa kirjan henkilöiden tunteisiin. Törmäys on kuvaus niistä sekunneista, kun liikenneonnettomuus muuttaa kaikkien osallisten elämän ja ulottuu heidän lähipiiriinsäkin.

Aamun elämässä kiiltää ja kihelmöi. Alla on uutuuttaan hohtava auto. Ajatukset täyttää Jarkko ja hänen läheisyytensä odotus. Rakkaus pakkautuu rintaan ja tekee malttamattomaksi, haluaisi olla jo perillä. Tekstarin piippaukset purkavat fyysisen etäisyyden piinaa, rakkaat kasvot hymyilevät kännykän näytöltä. Tästä risteyksestä yli.

Miro on saanut viimeiset työnsä tehtyä seurakunnan hautausmaalla. On perjantai eikä työviikkoa sovi venyttää yhtään yli neljän, sillä Nadja punaisessa kesämekossaan tulee häntä vastaan portille. Nuoret odottavat yhteistä iltaa kesäteatterissa, hetkiä kylki kyljessä. Miten kiinni jo nyt, kun Nadja istuu Miron pyörän tarakalla ja tarratuu hänen vyötäröönsä hennoilla käsillään. Vauhdilla yli suojatien ja he ehtisivät juuri ja juuri ajoissa tapaamaan Nadjan äidin.

Aamulle ei tule rakkaudentäyteistä iltaa Jarkon kanssa, Miro ja Nadja eivät koskaan ehdi kesäteatteriin. Törmäys päättää Nadjan elämän ja suistaa Aamun ja Miron kivun, syyllisyyden ja surun suohon. Heidän muassaan seuraavat Miron ja Nadjan vanhemmat ja muu lähipiiri. Sivullisetkin temmataan keskelle kauhun kuvaelmaa. Mitä elämästä on jäljellä ja mistä voimaa jatkaa? Kun kaikki kiire on väistynyt, kirjan henkilöt kertovat vuoroin omasta kiirastulestaan. Kuinka pienistä valinnoista onkaan kiinni, että onnettomuudelta olisi vältytty. Ja kuinka lopullista se sitten on, kun tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Törmäys on rankkaa luettavaa menettämisestä ja syyllisyydentunteista. Yhtäällä elämä on murskana, toisaalla on kohdattava ulkomaailma, sairaalan koneisto, hautajaisjärjestelyt. Aikajänne on onnettomuudesta Nadjan hautajaisiin. Marttisen teksti saa eläytymään kirjan henkilöiden tuskaan ja toimii kaikupohjana myös omille kokemuksille – kiitos niille takapenkin enkeleille on entistä syvempi tämän lukukokemuksen jälkeen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.10.2016

Uskomaton Aira Samulin

Sauli Miettinen
WSOY, 2016



Vuoden alkupuolella Aira Samulin järjesti 89-vuotissyntymäpäiviensä kunniaksi diskobileet bailuravintolassa Bottalla. Taruakin hurjemmissa vuosissa on kylliksi sisältöä yli 500-sivuiseen elämäkertaan. Sauli Miettinen on ansiokkaasti vanginnut – jota sanaa ‘vangita’ Aira Samulinin yhteydessä yleensäkin voi käyttää – tämän tanssin puolestapuhujan säteilevän olemuksen kirjaansa Uskomaton Aira Samulin.

Suomen itsenäisyys oli vielä kovin nuorta, kun Aira syntyi Hyrsylän mutkan Ignoilan kylässä vuonna 1927. Mitä kaikkea vuodet tuovatkin mukanaan, kotikylän muisto ei himmene eikä karjalaisuus karise matkan varrelle. Sodan jaloissa ihmisiltä vaadittiin valtavaa tahtoa selvitä ja pelastaa isänmaa. Myös Aira sai tuntea kipeästi sodan ankaruuden, kun hän nuorena tyttönä haki kaatuneen isänsä joukkosidontapaikalta äitinsä kanssa. Aira pääsi äitinsä ja sisarustensa kanssa pakenemaan kylästä viime hetkellä, kun Hyrsylän Mutkan siviilejä jäi neuvostojoukkojen vangiksi ja kylän taloja poltettiin maan tasalle. Kun Aira vuosikymmeniä myöhemmin löysi Suomesta Hyrsylä-nimisen kylän, hän rakensi sinne oman karjalaistalonsa ja voimakkaat lapsuudenkokemukset saivat arvoisensa sinetin.

Isä oli ennakoinut tulevaa ja luottanut Airan olevan äitinsä turvana, ellei hän palaisi sodasta. Ja Airahan oli – elämänvaihe toisensa jälkeen kysyi juuri vastuunkantoa ja vahvuutta. Elämäkertaa lukiessa tuntuu käsittämättömältä, kuinka samaan koriin mahtuu yhtä aikaa sekä rankkoja vastoinkäymisiä että hersyvää elämäniloa ja ahkeraa, energistä työuraa. Yksityiselämää varjostivat väkivaltainen, mustasukkainen ja juopotteleva aviomies ja tyttären vakava sairastuminen. Mielenterveysongelmat koettelivat myös lahjakasta Jari-poikaa. Aira ei lamaantunut taakkansa alle, päin vastoin hän teki töitä miehensäkin edestä perheensä hyväksi ja kustantaakseen loppuelämäkseen laitoshoitoon joutuneen tyttären hoidon. Aira on lanseerannut muotia, toiminut mannekiinina, tanssikouluyrittäjänä, kiertänyt maata ja maailmaa jo silloin, kun naisen paikka oli kotona. Hän on tarttunut ennakkoluulottomasti uusiin asioihin muiden mielipiteistä välittämättä; modernien tanssien rantautuminen Suomeen ei suinkaan tapahtunut kritiikittä. Tanssikouluissahan tuli opettaa vain paritanssia ja nyt oltiin suorastaan pilaamassa tanssikulttuuria!

Aira toteaa kirjassaan, että “Olen tehnyt kaiken voitavani ja vielä enemmän.” Työmäärän paljous, ideoiden rikkaus ja riskinotto muodostaakin pohjan aivan poikkeukselliselle menestystarinalle. Aira teki – ja tekee – uraa ja rahaa, mutta samalla hän on tehnyt koko uransa ajan työtä myös mielenterveysasioiden edistämiseksi ja lasten ja nuorten parissa. Hän on pitänyt esillä vanhusten asioita ja kiertänyt puhumassa vanhainkodeissa. Aira on kuin elävä huutomerkki elämäniloon ja positiivisuuteen yllyttävän lauseen päätteeksi. Oman elämänsä kanssa ei tarvitse säästellä, eikä elää sitä muiden sanelun mukaan. Sauli Miettinen on työstänyt Airan kanssa käymänsä keskustelut ja muun taustatiedon huikeaksi elämäkerraksi, jota on nautinto lukea.

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.10.2016

Pikku enkeli

Tapani Bagge
CrimeTime, 2016





Pikku enkeli on Tapani Baggen uuden dekkarisarjan avausosa. Sen myötä pääsin minäkin viettämään rikoskomisario Sundmanin porukan kanssa kuherruskuukautta, sillä kyllä tästä selvästi pitempi suhde on kehkeytymässä. Tosin kuukausi typistyi pariin vuorokauteen, lukemista tauottivat vain pakolliset työ- ja kotivelvoitteet. Halusin päästä tarinan loppuun ja paljastaa pahikset. Oma vastuunsa on toki lukijankin rikoksen ratkaisusta otettava ja saatettava juttu omalta osaltaan valmiiksi.

Lukijaa ei päästetä alkua pitemmälle, kun jo tarvitaan poliisia paikalle. Pienen rannikkokaupungin arkiset toimet pysähtyvät löytöön ojanpohjalta. Lukiolaistytön elämä on päättynyt mitä ilmeisimmin rikoksen uhrina. Alkuun kierrellään ytimen ympärillä kuin kissa kuumaa puuroa. Uusia henkilöhahmoja putkahtelee esiin toreilta ja turuilta, sillä epäilyksenalaisia ja asianosaisia tarvitaan harhauttamaan niin etsiviä kuin lukijakuntaakin. Samana yönä on sattunut toinenkin rikokseen vivahtava kuolemantapaus. Syksyisessä Elviiran kaupungissa käykin kuhina, kun poliisit suorittavat tutkimuksia monella taholla. Entä yhdistääkö näitä kahta tapausta jokin vai onko samanaikaisuus vain sattumaa?

Sundmanin porukka muodostaa mielenkiintoisen ja rouhean suorasanaisen työyhteisön. Viisikymppisestä Sundmanista aistii erityisesti sen, että kovaa työtä on tehty ja paljon on nähty tähän ikään mennessä. Poliisin arjen sanoittamiseen tarvitaan toisinaan vahvoja sanoja - ja viskiä työn ja vapaan rytmittämiseen. Niinhän se on, että raskas työ vaatii raskaat huvit. Dekkariin sopivasti Pikku Enkelissäkin poliisit esiintyvät esittelyn jälkeen lähinnä vain sukunimillään, mikä ainakin minulle viestii heidän virkavalta-asemastaan ja tietystä etäisyydestä ympäristöönsä nähden. Pieni pehmentävä notkahdus kaavaan on naispoliisien kohdalla, he saavat tekstiin satunnaisesti tilaa myös Janena ja Tainana. On mielenkiintoista nähdä, miten eri hahmot saavat sijaa seuraavissa osissa, Töltti jää jo nimensä perusteella mieleen erityisenä henkilönä. Jokaisella on omat haasteensa yksityiselämässään, joten hyvin elämänmakuisia hahmoja yhtä kaikki. Jatkoa ajatellen juuri henkilögalleria herättää uteliaisuutta; kuinka poliisilaitoksella kemiat kehittyvät ja mitä tapahtuu virka-ajan jälkeen kotirintamalla?

Tapani Bagge on kirjoittanut yli 30 vuotta ja Aamulehden pari päivää vanhan jutun mukaan kirjoja on nyt ilmestynyt täysi sata. Siis aivan huikea määrä! Tuo juuri ilmestynyt sadannes kirja onkin todella mielenkiintoinen: Se murhaa joka osaa - dekkarin tekemisen taito. Vaikka ei haaveilisi dekkarin kirjoittamisesta, niin lukijanakin on houkuttelevaa kuulla rikosromaanin vaatimasta taustatyöstä ja henkilöiden ja tilanteiden rakentamisesta. Jännää!

Kolme syytä elää

Tiina Lifländer
Atena, 2016





Eletään vuotta 1958. Konttorinjohtaja Lauri suutelee Kerttua, sihteeriään, kaiken kansan nähden juna-asemalla. Ja kuten usein on, vaimolle asia viimeisenä paljastuu. Niin Helmi ainakin piilostaan asian kokee; tuntee kaikkien katsovan häntä ja ihmettelevän, eikö hän todellakaan ole tajunnut.

Suudelma liimaantuu tahmeana epäluulona Helmin päiviin. Hän jatkaa elämäänsä Laurin kanssa eikä kysy näkemästään sen enempää mieheltään kuin Kertultakaan. Onko syynä Kerttu, jos Lauri viipyy töissä tavallista pitempään? Mitä Lauri jää puhumaan kassaneidin kanssa? Helmi haluaisi vain olla varma, että Lauri on kokonaan hänen.

Helmi ja Kerttu kertovat vuorotellen tarinaa, joka tempoilee 1950-luvun muistojen ja vuoden 2003 nykypäivän välillä. Vuosikymmenten jälkeen nuo kaksi naista tapaavat toisensa yllättäen ja joutuvat vastatusten oman menneisyytensä kanssa. Pinnan alla muhivat kolmiodraaman sanomatta jääneet sanat. Tärkeimmät elämänvalinnat on aikaa sitten tehty ja niiden kanssa eletty, rakkaus Lauriin on ollut yhteistä mutta erilaista. Kertulle Lauri on ollut nuoruuden ihastus, Helmille elämänkumppani. Nyt kortit on katsottava vielä kerran, kun elämän suojamuurit ovat ohentuneet.

Tarinassa sivuhenkilöinä vilahteleviin nuoriin en oikein saanut otetta, mutta Volvo nousee Helmin ja Kertun rinnalle tärkeään rooliin. Omalla tavallaan Volvo yhdistää naisia Laurin tapaan, vaikkakin eri syistä.

Kolme syytä elää on Tiina Lifländerin esikoisromaani. Kauniiksi trimmattua tekstiä on ilo lukea, aivan erityisesti Helmin mielenliikkeiden kuvaus ja ajoittain kaoottiseksikin yltyvä ajatusvirta on mukaansatempaavaa. Kun suru saa kirjassa sijansa, kerrontatapa tekee fiktiivisestäkin totta ja “Taivas on perävaloista punainen kun viimeinenkin Volvo katoaa tämän maailman horisonttiin hyvästiä sanomatta.”

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.9.2016

Maman finlandaise: Poskisuukkoja ja perhe-elämää etelä-Ranskassa

Helena Liikanen-Renger
Atena, 2016




Bisous à tout le monde!

Jo vuosien ajan ulkosuomalaisten kuvaukset maailmalta ovat olleet yksi lempilukemisteni laji. Kaukomaissa on aivan oma eksotiikkansa, mutta vähintäänkin yhtä kiinnostavaa on lukea Euroopan rikkaasta, monimuotoisesta tapakulttuurista. Suomesta maailmalle lähteneen tapa tuntuu kotoiselta tarkastella asioita ja hän tietää, mikä lukijaa kiehtoo. Ja toki me aina haluamme kuulla vastapuolen mielipiteen itsestämme, sen mikä ulkosuomalaisen käyttäytymisessä on herättänyt hämmästystä ja hämmennystä uusissa oloissa.

Kun Helena Liikanen-Renger odottaa toista lastaan, hän päättää miehensä kanssa palata Yhdysvalloista Eurooppaan. Mies on viettänyt lapsuutensa Strasbourgin kupeessa, joten uudeksi kotimaaksi valikoituu Ranska. He löytävät uuden kodin kuvankauniista Antibesin kaupungista, joka on sopivan matkan päässä Ranskan Rivieran ykköskohteista. Nizzan kaupunkitunnelmasta on vain 20 kilometriä Antibesin rauhaan.

Seuraavassa hetkessä lukija kulkee jo mielessään Antibesin rantatietä, bongailee kauniita kukkuloita ja antaa Välimeren auringon helliä kasvojaan. Mutta arki se on aurinkorannikollakin. Kodin etsiminen venyy hermoja koettelevaksi projektiksi, vaadittaan todistusta vakituisesta työsuhteesta ja kolmen kuukauden palkkatietoja. Lupaavalta vaikuttavassa asunnossa ei ole keittiökoneita ja eteisen seinä on homeesta mustunut. Suomessa kohistaan talojen kosteusongelmista ja rakentamisen tasosta, mutta osataan sitä näköjään muuallakin.

Synkistelyt sikseen, sillä kirjan nimihän lupaa poskisuukkoja ja perhe-elämää. Tyylikäs poskisuukottelu onkin yllättävän monimutkainen laji, kun pusujen määrä ja aloittava poski vaihtelevat alueittain. Kirjassa on aiheesta jopa ranskalaisen insinöörin laatima kartta, josta voi opiskella sitä sopivaa pusumäärää. Toinen tuikitärkeä nautinnon aihe ranskalaisille on hyvä, yhdessä syöty ruoka. On perin omituinen yhtälö, että  patonkeja, leivoksia ja aamiaissarvia nauttivat hoikat  ranskattaret – nimenomaan nauttivat – ja meillä kieltäymysten ja terveellisyyssaarnojen myötä jokainen suklaapala tuntuu jämähtävän vyötärölle.

Perhe-elämään päästään kiinni heti raskausajan lääkärintarkastuksissa ja sittemmin synnytyssairaalassa. Arki kahden lapsen kanssa on suomalaisen “mammakaavan” ja ranskalaisen elämäntyylin yhteensovittamista.

Maman finlandaise on ihastuttava sipaisu ranskalaisuuteen, mutta se on myös elämänmakuinen ja rehellinen kuvaus maailmankansalaisen sopeutumisesta uusiin oloihin. Päivissä on uutuudenviehätystä, seikkailua ja glamouria, illalla saattaakin jo iskeä luopumisen kipu ja etääntyminen omasta suomalaisuudesta. Puhumattakaan turvattomuudesta, jota viime aikojen terrori-iskut herättävät.

Toivottavasti näitä on luvassa lisää – uutta kirjaa odotellessa voi Helenan elämään tutustua hänen blogissaan http://chezhelena.com/.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.9.2016

Lempi

Minna Rytisalo
Gummerus, 2016


234 sivua



Lempi ei ole enää kertomassa omaa tarinaansa, hän on kuollut. Kuten poismenneiden tapa on, Lempikin elää yhä läheistensä mielissä ja tunteissa. Viljami, Elli ja Sisko kertovat meille omannäköisensä kuvan Lempistä ja sen jälkeen jäät ehkä vieläkin miettimään, kuka Lempi oikeastaan oli.

Viljamille, Pursuojan nuorelle isännälle, Lempi oli lyhyen hetken koko elämä ja yhteinen tulevaisuus. Hyvään tottunut kauppiaan tytär, ajatella että sellainen Elovena-tyttö asteli Korvasjärven kylän pirttiin emännäksi. Nuorelle parille suotiin aikaa vain loppukeväästä sydäntalveen, jolloin Lapin sota vaati Viljamin riveihinsä.

Elli, Lempin avuksi otettu nuori aputyttö, ei muista emäntäänsä hyvällä. Ellin ääni sähisee kateutta ja katkeruutta tuota kaupunkilaiskekkanokkaa kohtaan. Kuinka paljon parempi hän olisikaan ollut Viljamille, työhön tottunut ja osaava ihminen. Liiaksi hylätyn ja paljosta paitsi jääneen kova osa oli seurata vierestä toisen onnea.

Surun murtaman puolison ja vihamyrkkyä kylvävän piikatytön jälkeen Sisko kuroo yhteen sotkuisen ja traagisen mytyn. Hän, kaksosen puolikas ja läheisistä läheisin, tyynnyttää tarinan. Eihän sellaisia, jotka ovat jo kohdussa kohdanneet, voi edes kuolema erottaa. Sisko ja Lempi ymmärtävät toisistaan senkin, mitä ei tarvitse sanoiksi pukea. Sodan poikkeusolot sotkevat Siskonkin elämän, mutta hän kokoaa palaset kasaan ja selviää kertoakseen lopulta Lempin tarinaa.

Minna Rytisalon debyyttikirja on eittämättä yksi kesän kotimaisia helmiä. Viljamin itkunsekainen ja tunteellinen vuodatus vetää hiljaiseksi ja seuraavassa hetkessä on kohennettava itseään, jotta voisi ottaa vastaan Ellin syvältä kumpuavan rikinkatkuisen ryöpyn. Ja Lempi, koko ajan läsnä ja silti kuolettavan hiljaa – hän ei hetkeksikään nouse puolustamaan itseään tai hipaisemaan lohduksi Viljamin poskea. Ensin ajattelin, että tässä tarinassa pienet ihmiset sinnittelevät sodan keskellä. Mutta ehkä kerrankin niin, että sota on vain taustahälyä ja ihmiset tunteineen kokoa King Size – siksi päähenkilön ja sivuhenkilön rajaakin on lopulta vaikea tehdä. Minun totuuteni on eri kuin sinun. Lempilukemista, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 27.8.2016

Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkula
Gummerus, 2016

Tappavan hento hipaisu. Inkeri Markkulan esikoisromaanin kulisseissa lymyää tuhoa kylvävä horkkahyttynen, malarialoisten väli-isäntä. Väritön ja mitätön olento, mutta mikä valta vaikuttaa miljoonien ihmisten elämään. Ja toisaalla sattuma, kuin malariasääski, voi kerrasta pyyhkäistä olevan olemattomiin – tai olla uuden alku.

Alina hakeutuu Astridin, ihastuksensa, tutkimusavustajaksi yliopistolla. Hän lukee Astridille ääneen Saariston lapsia ja haaveilee omasta lapsesta, heistä pienenä perheenä. Yhteiset onnenhetket jäävät lyhyiksi, kun Astrid kuolee auto-onnettomuudessa. Alinalle jää työ ja satunnaiset hetket pienen Sellan kanssa.

Kymmenen vuotta vierähtää ja Alina tutustuu saksalaiseen lääkäriin, Lotteen. Lotte työskentelee Pohjois-Thaimaan malariaklinikalla ja tarvitsee työparikseen pätevän tutkijan, toivoa vaikeiden työolojen ja resistentin falciparum-malarian keskelle. Alina ottaa haasteen vastaan. Hän vaihtaa malariakonferenssien ja tutkijakammioidensa elämän sademetsän arvaamattomuuteen ja lapsen kuumeiseen itkuun öisellä klinikalla. Onnekseen Alina on tottunut keskittymään yksityiskohtiin, sitä taitoa hän tarvitsee selvitäkseen uudessa työssään. Malariaklinikan todellisuutta kestää rajatun palan kerrallaan.

Elämän ankarat realiteetit luovat painostavaa tunnelmaa, mutta ne eivät estä toivoa pilkahtelemasta tässä Markkulan romaanissa. Alkuun tarina heilahtelee eri aikatasoilla niin, että kulloistakin kertojaa ja heidän välisiä yhteyksiään joutuu hieman hakemaan. Sitä mukaa, kun kuvio selvenee, niin tarinakin jämäköityy. Kaksi ihmistä minuutissa kuljettaa rinnakkain kahta hyvin erilaista maailmaa. Alina ja Lotte tekevät syvän vaikutuksen naisen sitkeydellään – työ klinikalla on kirjaimellisesti ruohonjuuritasoa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 24.8.2016

Milt

Juha Mäntylä
Reuna, 2016


191 sivua



Luin Juha Mäntylän Miltin viikonloppuna. Kerran jos toisenkin  istahdin jo koneen ääreen kirjan herättämiä ajatuksia kirjaamaan. Tekstiä ei vain syntynyt, olin eksynyt youtuben puolelle tunnelmoimaan. Ella Fitzgerald ja Louis Armstrong - Summertime. Ihanko näin vaivihkaa vanha jazz hivuttautuu elämääni? Miltä tuntuisikaan istua yksin pienen ja tunnelmallisen, hämärän jazzklubin nurkkapöytään?

Milt jatkaa kirjan Audrey, rakkaani tunnelmissa. Milt on oma itsenäinen tarinansa, mutta silti niin parinsa jatkoa, silti niin samoja mystisiä mielenmaailmoja syleilevä, että minulle nämä ovat yhtä jazztarinaa. Lukukokemusten välissä on yli vuosi eikä se tuntunut missään, Mäntylän Tuorila ja New Orleans olivat heti alusta tuoreesti läsnä.

Kaikki tiet vievät siis Tuorilaan. Sinne, Rintsun klubille päätyy aikanaan myös trumpetisti Milton King, eli Milt. Ja kuinka se tapahtui, sen kertoo Tuorilan tuttu kertojaminä. Milt on köyhän ja vaatimattomasti elävän perheen poika New Orleansissa, mutta eihän Luoja kiellä suuria haaveilemasta. Miltin unelmaa on elämä jazzista ja jazzille, ihan sinne eturiviin ja pääpaikoille. Isä Joshua jättää pojalleen perinnöksi lommoisen trumpetin; toki sen tunnearvo on suuri ja se on Miltille rakas, mutta muuta maailmaa sillä ei hurmata. Ja mistäpä rahat uuteen trumpettiin, kun ei aina ole edes kattoa pään päälle ja leipäkin on tiukassa?

Mutta toisaalta, muuta tietä ei ole. Elämä on jazzia ja jazz elämää. Epäonnistuneita koesoittoja ja hylkääviä katseita vastaan toimii vastalääkkeenä vain luja usko ja sinnikkyys - ja ympäristön suoma apu. Se onkin juttu sinänsä, tarinan arvoitukselliset suola ja hunaja. Yksin trumpettinsa kanssa vaeltava mies ei olekaan yksin.


Kirjan tärkeäksi hahmoksi nousee myös Jazz-loungea emännöivä Lady Summertime. Kuuletteko viskinkarheuden äänessä, kun hän kuiskaa Play Misty for me, darling? Tarina suorastaan kihisee aistikasta, karismaattista ja kopeaakin maailmannaisen virettä, kun vain Lady on paikalla.

Tästä voi tulla hyvälle tuulelle, ajautua etsimään jazzin sointuja taustalle lukiessaan tai ihan vain unohtua haaveilemaan. Samalla tulee ehkä hellineeksi omaa epävireistä ja toisten silmissä joutavaa trumpettiaan, itselle rakkainta juuri sellaisenaan. Georgella on nuotteja jemmassa, ehkä kultainen trumpettikin. Kaikki on mahdollista.

Finland in 50 stories

Juha Metso ja Leeni Peltonen
Otava, 2016





Kuva- ja lahjakirja, jossa kaikki on kohdallaan. Lyhyiden tekstien ja kauniiden kuvien myötä tehdään matkaa Helsingin Senaatintorin laidalta aina Suomen Lapin taianomaisen taivaan alle. Kirja on silti kooltaan mukavasti käteen käypä.Voisiko Suomesta tämän napakammin enää kertoa?

Juha Metson valokuvissa on väriä, liikettä ja ilmettä. Talvinen taiga ja tyyni järvimaisema ovat toki Suomi-kirjan etuoikeutettuja valtteja, mutta Metson kuvissa ilahduttavat eniten iloiset ja energiset suomalaiset. Lapset peuhaavat lumessa, ylioppilaat juhlivat lakitettua Mantaa ja torimyyjät myyvät lettuannoksia myös mukaan. Juha Metso onkin aivan huikea ihmiskuvaaja, hän on valokuvannut maailmalla noin 60 valtiossa ja erityisesti olen vaikuttunut hänen Venäjän kuvauksistaan. Tästä yleisölle tutuinta lienee kirjayhteistyö Ville Haapasalon kanssa. Hänen kuvansa kriisialueilta pysäyttävät ja satuttavat, rokkarikuvien liike saa pulssin kiihtymään. Mutta palataanpa takaisin käsillä olevaan kirjaan Suomesta; makeasti viruttelevaan suteen ja heinäpaalien korjuuseen helteisenä kesäpäivänä. Kuvat eivät pelkästään puhu, niiden kieli on vahvaa ja rikasta.

Kirjan tekstit ovat Leeni Peltosen käsialaa. Häneen tutustuin ja hänen rehelliseen tekstiinsä ihastuin Valvomo : kuinka uneton oppi nukkumaan -kirjan myötä. Finland in 50 Stories -kirjassa kuvatekstit ovat lyhyitä, muutamaan kappaleeseen puristettuja ja olennaisimpaan keskittyviä tietopaketteja. Lyhyet lauserakenteet tekevät tekstistä helppolukuista ja selkeää. Englanti riittääkin vallan mainiosti kirjan kieleksi ja se avautuu silti laajalle käyttäjäkunnalle äidinkielestä riippumatta. Jokaisen tekstin alla on vielä kätevästi where/when -infoa. Kyse ei suinkaan ole jäykistä päivämääristä eikä vanhentuvasta tiedosta, sillä saunan kuten monen luontoaiheisen kuvan kohdallakin on avarasti todettu:

When: Anytime
Where: Throughout Finland

Jos olisin lahjakirjaa ulkomaille hankkimassa juuri nyt, niin se olisi tässä. Löysin tästä paljon omaa sielunmaisemaani ja juuriani; suomalaisuutta, joka on enemmän ihmisissä ja heidän tekemisissään kuin arkkitehtuurissa ja paikalleen jämähtäneissä – kauniissa ja arvokkaissa kyllä – rakennuksissa. Alkuun mainitsemani napakkuus säästää liioilta vuosiluvuilta ja lavealta historiatiedolta, niiden pariin voi sitten jokainen jatkaa oman kiinnostuksensa mukaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 20.8.2016

Kotitekoisen poikabändin alkeet

Harri Veistinen
Kustantamo S&S,
2016

203 sivua


Neljän viikon onnistuneen lomailun ja lorvailun jälkeen en aikonut antautua töihin paluun angstiin viimeisenäkään lomapäivänä. Lukemisen osaltakin hyllytin aikuisen minäni ja nappasin kirjapinosta Harri Veistisen esikoisromaanin
         Kotitekoisen poikabändin alkeet. 


Ihan ensiksi piti kuitenkin paikallistaa Kiukainen Suomen kartalle. Meiltä päin on lähdettävä lounaaseen ja ajomatkaan pysähdyksineen varattava hyvinkin viisi tuntia. Perillä odottaa idyllinen kylämaisema vehreine puustoineen ja laajoine peltoineen. Kaunista, mutta tekee kyllä ymmärrettäväksi nuorisonäkökulman ja kirjan aloitussanat: "Ensinnäkään Kiukaisissa ei tapahdu mitään."

Kirjan kertojaminä on 15-vuotias Rene Kolppanen, jonka elämä on edennyt yläkoulun loppumetreille - kolme kuukautta enää ja sen jälkeen tuttu porukka hajaantuisi omille teilleen. Renen selviytymisstrategia koulussa on perustunut isoveljen oppeihin:

• A) Älä tee itsestäsi numeroa 
• B) Ole huomaamaton
• C) Ole keskiverto
• D) Älä rakastu koulun kauneimpiin tyttöihin

Ajoittain hyvätkin menetelmät kyseenalaistetaan, ja hyvä niin. Myös Rene miettii huomaamattomuuden iloa - tai ilottomuutta, Hän ei ehkä ole ärsyttänyt ketään, mutta eipä häntä kukaan tule muistamaankaan sen jälkeen, kun koulun oven kerran ovat sulkeutuneet hänen selkänsä takana.  Tapahtumaköyhä Kiukainen ja sen näkymätön poika, jota kuvankaunis rinnakkaisluokan Sofian nimittää epähuomiossa Reinoksi - siinäpä matalaa profiilia kerrakseen.

Tuumasta ei enää olekaan pitkä matka toimeen. Kunhan pistetään bändi pystyyn, opetellaan raflaavat tanssikuviot ja tyttöjenkin nimimuisti kohenee kummasti. Kiukaisten kylän mannerlaatat liikkeelle. Rene käy puhumaan kavereitaan ympäri, jotta porukka saadaan kasaan. Monenmoista vääntöä ja luottoa itseen tarvitaan. Käänteistä syntyykin sitten mukaansatempaava tarina - parhaimmillaan tällaiset kirjat valavat rohkeutta ja uskallusta nuoriin lukijoihinsa, jotta elämästään saa tehdä omanlaistaan ja näkyvää.

Tällä tarinalla on myös tummasävyinen puolensa, muistuksena elämän realiteeteista nuoren elämässä. Se kulkee hienovaraisesti sivuraitana tarinassa, jossa nuoruus ja suoruus ovat kaiken keskiössä. Kirja ei ryvetä koulukiusattua yhä uudestaan vaan tarjoaa hänelle ihan eturivin paikkaa. Vähitellen myös Renen elämästä paljastuu hyvin vakavia puolia. Herkkää puoltakaan ei ole unohdettu ja saattaa tässä muutama suukkokin suikahtaa - kirjan kohdeyleisöksi sanoisin yhtä lailla tytöt kuin pojatkin. Ei tee pahaa aikuisellekaan, jotain niin hellyttävän tuttua pyrki pintaan vuosikymmenten takaa tätä lukiessa. Muutamia *tuhmia, lapsilta kiellettyjä sanoja* jouduin nielemään, mutta kai se on hyväksyttävä osaksi tätä päivää.

Tule tapaamaan minua rannalle

Hilary Boyd
Karisto, 2016

400 sivua




“Nukkukoon siinä hemmetin tuolissaan koko yön ja katsokoon, kuinka kurjalta olo tuntuu aamulla.”



Aamuyöstä Karenin kiukku on kuitenkin haihtunut ja hän herättelee aviomiestään siirtymään vuoteeseen. Mies ei sen enempää vastaa kuin vastustelekaan – Harry Stewart on kuollut. Järkyttynyt Karen potee syyllisyyttä edellisillan tapahtumista. Ympärillä pieni ja tiivis kylä hämmentyy uutisesta. Harry on on ollut arvostettu ja varakas mies, yksi yhteisön tukipilareista. Kuva julkisivun takaa ei ole aivan yhtä kaunis, Karen on elänyt pahasti alkoholisoituneen ja kaikkea kontrolloivan miehen vierellä.

Karenin on paitsi totuteltava elämään ilman miestään myös sietämään yhteiselämää tytärpuolensa kanssa. Kun isä ei ole enää tukemassa piloille hemmoteltua Sophie-tytärtään, tämä näkee ainoaksi vaihtoehdokseen muuttaa asumaan Karenin luo. Jo aikuinen Sophie on haahuillut tähänastisen elämänsä eri uravaihtoehtojen ja lyhytaikaisten työvalintojen hetteikössä, pystymättä kunnolla paneutumaan mihinkään. Naisten toisiaan kohtaan tuntemat antipatiat eivät anna parasta ennustetta rinnaikkaiselon onnistumiselle, mutta Karen haluaa kuitenkin yrittää suhteen korjaamista.

Vuosien mittaan Karen on edustanut miehensä rinnalla, mutta edes Harry ei ole saanut Karenia kirkkoon mukaan. Kaikista epäluuloistaan huolimatta Karen saa kuitenkin parhaimman tuen paikkakunnan kirkkoherralta. William kuuntelee ja rohkaisee Karenia. Entä jos heidän lähentymisensä ylittää soveliaisuuden rajat? William on naimisissa ja sitoutunut elämään vakaumuksensa mukaan. Karenkin sävähtää: se toinen nainen, minäkö?

Tähän tarinaan oli helppo mennä alusta asti mukaan, niin sujuvasti Hilary Boyd tutustuttaa kirjan päähenkilöihin. Kuitenkin juonen jännite nousee juuri pienen kyläyhteisön sidonnaisuuksista ja moraalikäsityksistä ja siksi taustaa kaikkine kyläläisineen ei pääse unohtamaan. Rakkaus tahtoo yhtä, velvollisuus toista. Usko istuu portin pielessä. Ja ihminen siinä sitten oman rajallisen elämänsä kanssa joutuu päätöksensä tekemään ja sen kanssa elämään.

Kesäiseen riippukeinuun viihdyttävä ja nopealukuinen romaani, jonka käänteissä on paljonkin tosielämästä tuttua pohdintaa. Lukaise vaikkapa pieneen romantiikannälkään!

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.8.2016

Arpapeliä

Kirsti Ellilä
Karisto, 2016
288 sivua



Mian ja Markun elämä vanhassa puutalossa Sillankorvan kaupunginosassa on vilkasta ja värikästä. Villa Toivo on tarjonnut kodin heidän viidelle jo aikuistuneelle lapselleen ja tilaa on riittänut vuokrattavaksi asti. Mia on aikoinaan luopunut lääkärin työstään voidakseen olla läsnä lapsilleen. Lämminsydämisen äitihahmo-organisaattorin huolenpito ulottuu laajalti myös vuokralaisten arkeen. Pihapiirissä asuvat Molla ja Piupau, ensimmäistä lastaan odottava nuoripari, sekä joskus muusikonurasta haaveillut Tolonen. Viimeisimmäksi porukkaan on liittynyt sympaattinen afrikkalaispoika Kolumbus, jota huolettaa kielteinen turvapaikkapäätös ja lähdön uhka.

Villa Toivon porukka osallistuu yhdessä myös Sillankorvan perinteiseen pihakirppispäivään. Kolumbus kokkaa kamerunilaista ruokaa, Molla myy unisieppareita ja Mia tarjoilee ja tiskaa. Juuri kun meno on hippeimmillään, vedensaanti koko korttelissa lakkaa kuin seinään. Mia säntää tutkimaan pihakaivoa ja saa avukseen paikalle osuneen Ilmarin. Avuliaan herrasmiehen avulla katastrofi on vältetty ja kiitokseksi Mia lupaa Ilmarille niittokoneen autotallin nurkalta. Vastineeksi Ilmari jättää Mialle kirjekuoren: “Se on vain raaputusarpa, Ilmari sanoi. -Minulla on tämmöinen pieni hassu tapa, että ostelen niitä lahjaksi. Siellä kuoressa on sitten raaputusohje myös, kannattaa lukea se ensin.”

Mia on halunnut ja saanut tehdä elämästä omannäköisensä, hän on täyttänyt sen kodin töillä ja ennen kaikkea ihmisillä. Sitä, mikä oli tarpeen oli aina riittänyt eikä turhuuteen ollut niin suurta tarvetta ollutkaan. Nyt viisikymppisenä on tarve arvioida mennyttä. Mieskin niin vähäpuheinen ja omiin oloihinsa vetäytyvä; ikätoverit ovat jo vaihtaneet kumppania kerran jos ei useammankin.

Mia ei ole koskaan säätänyt unelmiaan lottovoiton ja raha-arpojen varaan. Ilmarin kirjekuori saa odotella päivän jos toisenkin, ennen kuin Mia käy raaputtamaan. Mitä jos kohdalle jysähtääkin muhkea rahapotti?

Arpapeliä on viihdyttävä romaani, joka puhuu lempeänarkisesti elämän perusasioista. Rahastakin kyllä, mutta ennen kaikkea luottamuksesta, kohtaamisesta ja välittämisestä. Valinnoista, joilla teemme pienen nurkan maailmaa paremmaksi – tai sitten emme. Näiden viikkojen ankeita uutiskuvia vastaan Arpapeliä oli kaipaamaani vastalääkettä, sain levätä Villa Toivon yhteisöllisyyden ilossa ja turvassa. Liikuttavan kaunista ilman mitään hempeilykuorrutteita, kirjan todentuntuisten henkilöhahmojen seurassa viihtyisi vaikka pitempäänkin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.8.2016

Minuiksi: löytöretkiä henkiseen kasvuun

Tommy Hellsten ja Tiina Tuomikoski
Kirjapaja, 2016






Neljännesvuosisata sitten Tommy Hellsten paljasti lukuisissa suomalaiskodeissa jukuripäänä röhnöttävän virtahevon. Hänen ensimmäinen kirjansa, Virtahepo olohuoneessa, perustuu hänen omiin kokemuksiinsa kasvamisesta alkoholistiperheessä. Sen jälkeen Hellsteniltä on ilmestynyt parikymmentä ihmiselon kipuja ja kasvua luotaavaa teosta, usein tabujakin sohaisten. Teksteissään terapeutti, kouluttaja ja kirjailija on aina lukijalleen rohkaisevasti läsnä, hänen kirjoihinsa on ollut helppo tarttua.

Hellsten on toimittanut uusimman kirjansa yhdessä Tiina Tuomikosken kanssa. Kirja jakaantuu kolmeen osaan ja jokaisen osan alussa on Tommy Hellstenin pohdiskeleva, lyhyt puheenvuoro. Hellstenin jälkeen vuorossa ovat kirjan varsinaiset tähdet, itsensa kanssa minuiksi jo ison työn tehneet rohkeat muuttujat. Heidän tarinaansa ei kerrota nimimerkin tai nimi muutettu -hämäyksen suojissa. Muuttujat kertovat tarinansa itse ja omalla nimellään – ja se onkin mitä nerokkain ratkaisu ilmentää kirjan ideaa. Häpeästä, huonommuudentunteesta, ulkopuolisuudesta kasvaakin jotakin ainutlaatuista. Universaaleja tunteita, jotka kuitenkin tarvitsevat herkkäkorvaisen ja vastaanottavaisen kuulijan julki tullakseen.

Ihmiset tarinoiden takana valottavat historiaansa aina lapsuuteen saakka. Kuitenkin kerronta on jämäkkää ja nostaa esiin olennaisen. Lukijan on helppo poimia tekstistä itseä koskettavia oivalluksia ja omia uupumisen ja elämänilottomuuden syitä. Poppaskonsteja ei ole, muutos on työlästä ja hidasta mutta tavoittelemisenarvoista.

Omassa osuudessaan Tiina Tuomikoski kertoo omasta intuitiostaan, miten tärkeäksi hän koki pääsyn juuri Hellstenin terapia-asiakkaaksi. Kun päämäärä oli selvillä, muut tarjotut vaihtoehdot, taloudelliset satsaukset tai pitkä odotusaika olivat kyllä hidasteita vaan eivät esteitä kasvun tiellä. Minua kirjassa puhuttelikin eniten se, miten vahvasti Hellsten on tässä kirjassa läsnä kirjan muutostarinoissa. Kuin hiljaisena isähahmona konsanaan. Kirja toiminee hienona johdatuksena myös Tommy Hellstenin syyskuisen 25-vuotis juhlaseminaarin ohjelmaan Savoy-teatterissa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 5.8.2016

Suurlähettilään vaimo

Stefan Moster


Siltala, 2016
Alkuteos: Die Frau des Botschafters (2013)
Kääntäjä: Jukka-Pekka Pajunen
316 sivua


Aivan uusi tuttavuus minulle, tämä Espoossa asuva saksalaiskirjailija. Suurlähettilään vaimo on kolmas suomennettu romaani häneltä. Vaan entäs suomesta saksaksi - Moster on kääntänyt suomalaista kirjallisuutta saksankielelle läkähdyttävän pitkän listan. Kari Hotakaista, Matti Yrjänä Joensuuta, Ilkka Remestä... Jos siis haluaa nautiskella kotimaisesta kirjallisuudesta auf Deutsch, niin tästä nimi mieleen.

Joihinkin kirjoihin vain on vaikea tarttua, ilman että tiedostaa mitään erityistä syytä siihen. Suurlähettilään vaimo odotteli pitkään kirjahyllyssä, antoi muiden opusten kiilata tyynesti ohi. Ehkäpä kirjan kansi sai aavistelemaan vaikeaa tekstiä - ja totta kyllä, vielä lukemiseen alkuun päästyäni kirja ikään kuin viritti välillemme viileän diplomaattisen etäisyyden.

Lukemisen edetessä oivalsin, että tämä hillitty kädenmitan välimatka onkin yksi kirjan juonne. Saan nauttia tekstistä, vaikka emme oikein tuttaviksi tulekaan.

Suurlähettilään vaimo Oda elää turhauttavan valmiiksikirjoitettua elämää avioparin virka-asunnossa Suomenlahden rannalla. Hänen tehtävänsä on edustaa miehensä rinnalla, toimia valmiiden kaavojen mukaan ja esittää sopivia mielipiteitä. Diplomaattipiirien ulkopuolella - tai no, sisäpuolellakin - Odan elämä on yksinäistä. Kalenteri täyttyy ooppera- ja balettiesityksistä, näyttelyistä, esitelmätilaisuuksista, cocktailtilaisuuksista ja suurlähetystöjen vastaanotoista, jotka eivät edellytä tai tarjoa juurikaan todelllisia kohtaamisia.

Kulissien takana Oda on lapsestaan erossa elävä ja syvää huolta kantava äiti. Poika Felix asuu Saksassa vaikeavammaisten lasten hoitokodissa. Äidin mielessä poika kulkee aina mukana ja ajatuksissaan ja äänikirjeissään hän juttelee Felixille. Pelko pojan sokeutumisesta saa äidin ryhtymään uhkarohkeaan tekoon - Odastakin löytyy spontaani ja rajoja rikkova, poikastaan puolustava naaras. Apurikseen hän saa itsekseen asustelevan kalastajan, Klausin. Kaiken pintapuolisuuden keskellä hän on kohdannut ihmisen ja löytänyt vierelleen ystävän.

Staattisten ja viileiden alkuasetelmien jälkeen kirjassa on dramatiikkaa ja jännitteitä yllin kyllin. Oda ravistelee eristyneisyyden kahleitaan, mutta eipä jää Klausinkaan elämä entiselleen. Ja kaiken takana tarinaa kertookin saksalaisen kirjaston kirjastonhoitaja. Jokaisella kirjan päähenkilöistä on omat kipunsa ja kiinnikkeensä Saksaan. Loppujen lopuksi pidin todella paljon tästä tarinasta, vaikka se vieläkin nihkeilee iholla.